This post is finnish only and tells about endometriosis. I just had a surgery and this post contains some pictures of the surgery wounds. So no esthetics this time.
Endometrioosi, eli kohdun limakalvon sirottumatauti on parantumaton, perinnöllinen, tarttumaton sairaus, jossa kohdun limakalvoa muodostuu kehossa alueille, joille sitä ei pitäisi tulla. Nämä pesäkkeet reagoivat kierron mukaisesti estrogeenitasoihin aivan kuten normaalikin kohdun limakalvo, joka paksunee tilapäisesti ja sitten poistuu vuotona. Kyllä. Se tarkoittaa, että pesäkkeet vuotavat verta. Koska pesäkkeet ovat luonnottomissa paikoissa, ei kudos ja vuoto kuitenkaan pääse poistumaan, vaan aiheuttaa tulehdustilan. Pesäkkeen koko kasvaa, ärsyttää viereisiä kudoksia ja saa aikaan arpeutumaa sekä "kiinnikkeitä". Pesäkkeet muodostuvat kystoiksi, jotka joka kuukausi saavat aikaan enemmän ja enemmän hallaa sekä kasvavat kokoa.
Sairaus aiheuttaa paljon erilaisia oireita, ensisijaisesti eritasoista kipua, sekä kurjimmillaan lapsettomuutta. Lapsettomuus johtuu siitä, että kystat tuhoavat ympäröiviä kudoksia ja arpeuttavat niitä. Kystat voivat myös painaa esimerkiksi kohtua tai munasarjoja, ja munasarjojen sisällä kasvavat kystat eivät ole lainkaan epätavallisia.
Omalla kohdallani meni pitkään, että koko sairautta edes epäiltiin. Muistan, kuinka jo teininä kirjaimellisesti ryömin lumihangessa nelin kontin itkien kotiin hirvittävien kipujen vuoksi. Syytä ei tutkittu, vaan kipuihin määrättiin ehkäisypillerit, jotka auttoivat paljonkin, mutta aiheuttivat toisaalta vuosien alakulokierteen. Muutama vuosi sitten jätin hormonaalisen ehkäisyn havaittuani, miten pahaa se minulle teki. Vähänpä tiesin, että samalla endometrioosini pääsi jatkamaan kehitystään - hormonaalinen ehkäisy nimittäin on juuri yksi niitä harvoja keinoja hillitä endon kehittymistä. Tauti itsessään kävi minulle tutuksi kyllä muuta kautta, sillä ystäväni sairasti sitä. En osannut kuitenkaan yhdistää omia kipujani kyseiseen sairauteen, sillä oireeni olivat muutoin aika erilaiset ja ylipäänsä melko lieviä.
2011 joulun läheisyydessä pommi räjähti, kun kivut muuttuivat sietämättömiksi ja niihin yhdistyi lisäksi outo, viiltävä hartiakipu. Terveyskeskus arveli revähdystä ja kehotti syömään särkylääkettä ja laittamaan kylmää hieroen. Kylmägeeli oli vihoviimeinen, ja tuloksena vain kierin ja itkin niin hirveissä tuskissa, että millinkin hievahtaminen johonkin suuntaan saattoi saada aikaan aivan kamalan kipuaallon. Kipulääkkeet eivät auttaneet, eivät myöskään relaksantit. Meni pari viikkoa, ennen kuin palauduin ennalleni - vain jotta parin viikon päästä saatoin huomata koko ruljanssin uusivan. Sama toistui joka kuukausi. Apteekissa tuli ensimmäisen kerran huomautus, että tuo kuulostaa hermokivulta. Fysioterapeuttiystäväni haastatteli minua hieman ja totesi, että hän ei uskalla missään nimessä hieroa hartiaa. Se oli viisas veto, sillä myöhemmin huomasin, että mitä vähemmän hartialle teki, sen vähemmän tuskaa oli luvassa. Terveyskeskuksen sanat olivat aina samat. Niinpä lopulta käännyin ehkäisyneuvolan puoleen. Eihän kyse nyt millään voi olla mistään hemmetin jännetuppitulehduksesta, jos puolen vuoden ajan kerran kuussa kuukautisen aikana sattuu toinen hartia? Käänne tapahtuikin. "Sattuuko tää?" Niin löydettiin ensimmäinen endometrioosipesäkkeeni. Se ei ollut tosin hartiakivun takana. Hartiakivun syynä oli kuulemma todennäköisesti pesäke, joka oli pallean vieressä. Kuulemma pallean ja hartian solut kehittyvät samoista kantasoluista (anteeksi mahdolliset termivirheet tässä), ja tästä johtuen palleasta kulkee hermo hartiaan. Kun kysta hermon vieressä turpoaa, se painaa hermoa ja saa aikaan kivun. Kipu siis tuntuu hartiassa, mutta syy onkin aivan muualla.
Sain nopean briiffauksen siitä, mitä endometrioosi on. Hyvin nopean. Minut lähetettiin kotiin paljolti sillä tiedolla, etten ehkä saisi lapsia, kourassani resepti minipillereihin - niillä kun voitaisiin hidastaa sairauden kehittymistä. Minipillerit räjäyttivät pääni pahasti ja vajosin niin synkkiin sfääreihin, että natustelu oli vain pakko lopettaa. Valitsin mieluummin kivun kuin 24/7 pahan olon itsestäni johtumattomista syistä. Jäin leijumaan alakuloisena epätietoisuuteen. Noin vuoden päästä aloin kyllästyä lopullisesti myös kipuun sekä ainaiseen "syö buranaa" -kehotteluun, ja vaadin päästä tapaamaan lääkäriä, joka tiesi asiasta jotakin.
Hetken jo haukoin henkeäni, kun terveyskeskuslääkäri piiiitkän historiasepostukseni jälkeen totesi "Niin... mähän olen oikeastaan diabeteslääkäri, enkä tiedä tästä asiasta mitään..." ...mutta lohdukseni ilmeisesti ei kukaan tavallinen lääkäri sillä asemalla ollut perillä aiheesta. Sitä kautta aukeni kuitenkin lähete TYKSiin. Siellä alkoi tapahtua.
Yksi ainut käynti antoi oikeastaan kaiken. Minut ultrattiin välittömästi. Ultrassa näkyi siellä sun täällä sisälläni endometrioosipesäkkeitä tai epäilyjä niistä. Osa pystyttiin tunnustelemaan. Muutaman kystan kohdalla minulle esitettiin kysymys "Onko sulla muuten tällaista oireilua?" "Joo, mutta kai kaikilla joskus on." "No, sun kohdalla tää johtuu suurella todennäköisyydellä tästä kystasta." Pikkuhiljaa tutkimuksen aikana koko bugisen kroppani vyyhti alkoi aueta, ja kaikella oli yksi yhteinen nimi: endometrioosi. Sairauteni tila luokiteltiin vakavaksi ja minulle tarjottiin mahdollisuutta ohittaa jonossa niin, että olisin päässyt leikattavaksi jo hieman päälle kahden viikon kuluttua. Halusin kuitenkin orientoitua ja viettää mukavan kesän, joten jäin suosiolla jonottamaan. Ultran tulospapereissa seisoi muun muassa tieto siitä, että toisen munasarjani sisällä oli 6,5 cm halkaisijan kysta. Mitä lähemmäs leikkaus alkoi käydä, sitä selkeämmin alkoikin tuntea, että sisällä on jotain ylimääräistä. Ensisijalla oli terveyteni, toisaalta olisi tekopyhää väittää, etteikö jokainen tuossa vaiheessa myös miettisi, millaiset jäljet jäävät.
Nyt leikkaus on ohi. Vatsassani on yhteensä viisi tähystysreikää. Ennen leikkausta muistan ajatelleeni, että ensimmäisenä heräämössä varmaan katson, montako haavaa tuli. Heräämössä kuitenkin olin sen verran mömmöissä, ettei asia kauheasti kiinnostanut, vaan taisin kurkistaa paidan alle vasta leikkauspäivän iltana. ...saadakseni jännittää lisää, sillä haavat oli luonnollisesti sidottu. Siteet sai kuitenkin ottaa pois jo muutaman päivän päästä itse.
Koitin oikeastaan googlailla jo ennen leikkausta, mitä olisi luvassa. Tiedän useita endopotilaita, mutten ole itse asiassa nähnyt livenä kenenkään arpia. Niinpä ajattelin dokumentoida omien arpieni kehityskaaren ja paranemisen. Ehkä siitä ja tästä tekstistä on jollekulle joskus hyötyä. Ennen kaikkea siitä lie hyötyä itselleni kehoni hyväksymisessä sekä korvien sisäisten issueiden ennaltaehkäisyssä.
Siteet paikoillaan.
Siteiden poistamisen jälkeen, muutama päivä leikkauksesta. Lantion haavat olivat paljon siedettävämmät tuolloin, siinä missä vatsan päällä pehmeämmissä kohdissa olevat haavat olivat todella turvonneet ja kipeämmät.
Siteiden poistamisen jälkeen, muutama päivä leikkauksesta. Vatsan alue ja lantio vielä voimakkaasti turvoksissa.
2,5 viikkoa leikkauksen jälkeen. Ruvet ovat tippuneet jo. Tikit on poistettu. Turvotus laskee pikkuhiljaa, mikä näkyy selvästi verratessa tätä ja edellistä masukuvaa. :) Mielenkiintoisena seikkana se haava, joka oli parhaimman näköinen ensimmäisenä, parani tähän pisteeseen viimeisenä.
2,5 viikkoa leikkauksen jälkeen, lähikuva.
Eli sellaista. Seuraavaksi koitan kirjoitella jotakin mukavampaa. ;)
No comments:
Post a Comment