Suhteestani luontoon

Pääsiäinen meni omalta osaltani leireillessä luonnon keskellä. Huolimatta selkeistä citykakarapiirteistäni löytyy minusta äärimmäisen voimakas luonnonlapsi. Toisinaan tuntuu, että suuri osa stressistäni on kiinni juuri siitä, etten pääse tarpeeksi metsään. Välillä poden suurta kaipuuta pois yhteiskunnan rattaista ja haaveilen henkisestä itsenäisyydestä - mutta ymmärrän, ettei se ole toki niin yksinkertaista. Ja olisihan sitä paljon asioita, joita kaipaan kaupungissakin.

Jokaisella vuodenajalla on jotakin omaa tarjottavaansa. Kesä antaa sametinpehmeän sammalen varpaiden alle sekä satakielen säestämät aamuyöt tyynen lammen musisoidessa hiljaisuutta. Syksyn päivissä kirpeä tuoksu ja leiskuvat tulisävyt virkistävät, kun taas pimenevät illat inspiroivat uusiin tuotoksiin luovuuden saralla. Talven lumihiutaleet ovat suoranainen ihme fraktaalijärjestelmäänsä kiteytyessään, ja muilla vuodenajoilla on paljon panostettavaa kilpaillessaan taianomaisesti kimaltelevia valkeita vaippoja vastaan. Kevät ja uudelleenluominen alkavat häämöttää nyt. Erityisesti rakastan sitä, kuinka tarvittavan vaatemäärän vähentyessä myös olotila kevenee. Jos saisin päättää ilman seuraamuksia, hilluisin varmaan 24/7 vain alasti ja pomppisin jossakin nurmikentillä, pysähtyen välillä loikoilemaan ja sivelemään kasvien pintoja ja ihmettelemään lemmikkien tähtisilmäkeskustoja.

Joka tapauksessa. Vaikka talvella on tarjota omat ihmeensä ja paukkuvan pakkasen hiljainen puhe, odotan mitä kiihkeimmin sitä, kuinka luonto herää - ja pääsen pitkästä aikaa istumaan silmät kiinni haavan alle, kuunnellen sen lehtien havisevaa kuiskintaa.

Paljon lämpöä teille kaikille <3