Kettuja ja pihlajanmarjoja

Voitko kuvitella sen tunteen, kun puret hampaitasi yhteen, ettet puhuisi tai elehtisi liiaksi? Haluaisit keskustella filosofeista, poliitiikasta, okkultiikasta tai genetiikasta, mutta päädyt puhumaan siitä, miten sidukka maistuu hyvältä. Pidät kädet visusti sylissäsi, jottet huitoisi liikaa ja keräisi näin huomiota puoleesi.  Joku ihailee sinua ja osoittaa suosionsa. Normaalisti kiittäisit silmät säihkyen ja näyttäisit ilahtumisesi. Nyt kiität kylmästi hymyillen, minkä jälkeen käännät katseesi alaspäin nöyränä. Silti sivusilmästä näet ystävättären pettyneen ilmeen, jossa näkyy ripaus katkeruutta ja hitaasti nouseva myrsky, joka kuukausien kasvun jälkeen koituu kaikista selvittelyistä ja keskusteluista huolimatta joka tapauksessa ystävyyden kohtaloksi.

----

Henkisessä kasvussa ja toisaalta myös aikuistumisessa ylipäänsä on paljon hyvää. Uusin mitä vapauttavin ja ihanin havainto omasta elämästäni on, miten paljon kaikki paranee, kun oppii hyväksymään itsensä - huonojen puolten lisäksi itse asiassa myös ne ihan kivat puolet, tai ainakin itseni mielestä kivat.

Yksi suurimmista virheistä, joita olen elämässäni tehnyt, on itseni himmentäminen, jotta kellekään ei tulisi huonompi olo. On hyvin kurjaa, kun minut on muutamaan otteeseen koettu niin. En ole koskaan tarkoituksella halunnut jyrätä ketään jokseenkin voimakkaalla persoonallani. Eräs entinen ystävä joskus karjaisi minulle: "Mä en vittu koskaan saa ketään , koska sä oot aina paikalla ton sun vitun ylikauniin mikronenäs kanssa." Mieleeni painuivat muinoin myös sanat "Jos me ollaan vaikka ulkona, mä vaan mietin, että miksi mä toisin itseäni esiin, kun Ida tekee sen kuitenkin paremmin. Miks mä yrittäisin säihkyä, kun Ida on kuitenkin koko paikan säkenöivin. Ihan sama mitä mä sanon, kun Ida sanoo sen kuitenkin paremmin ja mua hävettää." Ei se noin mene. Minulla on aivan ihania ystäviä, joilla on ne omat alueensa, joissa he ovat hyviä ja minua parempiakin! Minua se paremmuus ei kuitenkaan haittaa. Eivät kaikki voi olla hyviä kaikessa kuitenkaan ja on kivakin, että ihmisillä on omia juttujaan.

On kurjaa ajatella, että minut voidaan kokea niin suurena varjona. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että esimerkiksi puhuisin päälle tai mitään sellaista. Minusta on vain mukavaa nauraa, pitää hauskaa ja antaa jokaisen soluni naurun näkyä itsestäni ulospäin. Kuitenkin tuntuu pahalta nähdä ystävän surumielinen katse - ja se pieni pilkahdus kasvavaa hiljaista vihaa, joka kätketään teennäiseen hymyyn, saa minut äärimmilleen varpailleni. Pelkään.

Ratkaisuna olen yrittänyt katsoa peiliin ja koettanut heikentää ominaisuuksiani, jotta kourallinen ihmisiä ei kokisi paha mieltä. Olen saattanut meikata vähemmän kuin haluaisin. Nauraa hiljemmin. Puhua vähemmän. Puhua vain smalltalkia intellektuellien tai syvällisten aiheiden sijasta. Ikään kuin teeskennellä tavanomaista, harmaata ja jäädä varjoihin. Näytellä tyhmää tyttöä. Näin toimimalla olen toivonut, että muut eivät kokisi minua niin uhkaavana ja saisivat myös jalansijaa ja tilaa.

Osittain olen tehnyt näin myös itseni tähden; jos tietynlaiset naispuoliset ystävät ("tietynlaiset" siksi, että minulla on paljon myös terveitä ystävyyssuhteita) saavat syitä alemmuuskompleksiin tai kateuteen, kuulen hyvin nopeasti ympäriltäni, miten selän takana on puhuttu, kuinka olen "huomionkipeä" tai "vittu aina vaan tyrkyttämässä itseäni esille". Onneksi toki vain pieneltä kämmenelliseltä ihmisiä, mutta sekin määrä tuntuu ikävältä, jos kyseessä on ollut itselle kovin rakas ihminen.

Vaikka poikkeuksiakin on onneksi ollut, harvemmin tällaisista issueista tullaan puhumaan minulle suoraan oma-aloitteisesti. Veikkaan, että se johtuu siitä, että kateutta on todella vaikea tunnistaa itsessään - tai ainakaan myöntää asiaa. Kateus on tunne, jossa halutaan itselle jotakin, mitä toisella on. Ja jos ei sitä saada, ihminen alkaa etsiä toisesta virheitä oikeuttaakseen myrkyllisen katkeruutensa. Jos vikoja ei löydy, niitä tehdään sanomalla positiivinen asia negatiivisesti tai tekemällä hyvästä asiasta muutoin huonoa.

"Vittu kun sen on pakko tunkea itsensä joka paikkaan". (Minulla on onni toimia teatterin, elokuvien, mallintöiden, luennoinnin ja yhdistystoiminnan parissa ja se kaikki on fantastista!)
"Vittu kun se on aina äänessä." (Olen puhelias ja eloisa, lisäksi osaan myös kuunnella.)
"Pakko hakeutua koko ajan huomion keskipisteeksi." (Minussa on piirteitä, jotka tekevät minusta helposti huomattavan.)
 "Sen on pakko saada kaikki ihmiset itselleen." (Minusta on ihanaa tutustua ihmisiin!)

Todennäköisesti tämä teksti ärsyttää niitä, jotka ovat toimineet entryn mukaisesti tai joihin pätee sanonta "Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa." Se riski on vain otettava, että kuulen piakkoin jonkun sadatelleen: "Vittu, Ida kirjotti tollasen avautumisen, taas se pätee ja on nii vitun ylimielinen." Suurempi osa ystävistäni ajattelisi onneksi:"Ida löysi itsestään täysin uusia piirteitä, oppi itsestään ja muista ihmisistä sekä harppasi suuren kehitysaskeleen henkisesti, saaden itsevarmuutta. Tästä eteenpäin hänen elämänsä on varmastikin tältä osin parempi!" Onneksi jälkimmäisiä ihmisiä on nykyisin elämässäni huomattavasti enemmän, enkä voi kylliksi painottaa sitä, miten mielettömän paljon arvostan ystäviäni.


Aiheettomien haukkujen lisäksi kateus näkyy siinä, että jonkinlaisen ystävyyden kuherruskuukausivaiheen onnittelujen ja fb-tykkäysten määrät alkavat yllättäen hälvetä ja muuttuvat kielteisiksi. Etenkin julkisesti kommentit ovat usein sellaisia, että ulkopuolinen voisi tulkita ne joksikin muuksikin kuin myrkyllisyydeksi. Niin, että niistä on vaikea loukkaantua suoraan, vaan päälle jää ainoastaan hämmentynyt wtf-olo.

Eduskuntavaaliehdokkuuteni jälkeen selän takana paneteltiin, että menin vaaleihin vain ollakseni esillä. Öh. Helpompiakin keinoja on olemassa kuin yksityisyytensä uhraaminen ja itsensä rajullekin kritiikille altistaminen omien aatteidensa vuoksi. Aina, jos kaunis nainen menestyy jossakin, on pakko vetää esiin "tissikortti". Ida pääsi vaaleihin, koska on kaunis. Ida sai paljon ääniä, koska on hyvännäköinen. Ida pääsi johtotehtävään, koska on kaunis. Ida sai sitä ja tätä, koska on kaunis. Näh. Kyllä minä muutaman muunkin asian osaan kuin poseerata, vaikka se kiva harrastus onkin. Toki ulkonäkö auttaa joissakin asioissa sen verran, että ihminen pysähtyy ja katsoo hetken pitempään jotakin flyeriä, mutta veikkaan, että lukuisista minua äänestäneistä heteronaisista aika vähäistä määrää kiinnosti kuppikokoni.

Itsensä heikentämisestä tulee ensin hyvä omatunto, kun kokee antaneensa toisille tilaa. Ajan saatossa alkaa ahdistaa. Sitä huomaa, ettei ole vieläkään päässyt sisään johonkin porukkaan, koska pelkää tyrkyttävänsä luonnettaan ja antavansa aiheen jollekulle mustasukkaisuuteen. Huomaa, että ystävä alkaa iskeä ihmistä, josta olisi ollut itse kiinnostunut, vaikka ystävä on täysin tiennyt näistä tunteista. Sitä katselee kuvia kuvauksista, joista itse kieltäytyi, koska ystävä ilmaisi juuri pahastumisensa siitä, ettei hänelle tule kuvauspyyntöjä. Joku toinen mallasi sen kuvauksen ja sai todella mielettömän kokemuksen. Hiljalleen tuntee ahdistuvansa. Itsetunto laskee. Sitä alkaa uskoa illuusioon, jonka on itsestään luonut. "Olenko näytellyt niin kauan tyhmää, että minusta on tullut tyhmä?" Jäljelle jää tärisevä, ontto tila, jossa ei tunne oloaan kokonaiseksi. Onttous alkaa kääntyä defenssiksi ja vastavihaksi. "Miksi sä olet noin helvetin ilkeä mulle?"


Yritän puuttua syntyviin kateuspulmiin jo ennen kuin alkaa ärsyttää liikaa. Usein käy niin, että samaa asiaa puhutaan läpi useita kertoja, yleensä minun aloitteestani. Näennäisesti sovitaan, luulen kaiken olevan okei, mutta mikään ei muutukaan. Sama toistuu. Kun keskustelu ei auta, turhaudun ja alan sanoa suoremmin. Jos silloinkaan ei mene jakeluun, vaan selän takana haukkuminen ja saavutuksieni latistaminen jatkuu, turhautumiseni määrä kasvaa ja silloin minusta alkaa näkyä jo ikävämpiäkin puolia. Myönnän sen: Minussakin on se kunnon pikku bitch, joka osaa näpäyttää, jos minulle ollaan tarpeeksi ikäviä. Kun tuntee liian pitkään olevansa nurkkaan ahdistettu, taistelupuoli alkaa herätä ja se näkyy minusta kylmyytenä, etääntymisenä ja jopa halveksuntana. "Jos kerta olet aina minun varjossani, niin ole sitten kunnolla, helvetti. Jos mä kerta olen niin paljon esillä, niin ollaan sitten. Tässä. Ime sitten sitä paremmuuttani." Tuollaisessa vaiheessa alan tuntea oloni jo raivostuneeksi. Jos mikään ei vieläkään muutu, lakkaan pyytämästä anteeksi olemassaoloani, koska sen verran olen aina ymmärtänyt, että jos vain minä olen valmis muuttumaan ja tekemään toisen olosta paremman, on ystävyys aika yksipuolista.

Olen ratkaisunhakuinen ihminen ja koen, että ystävyys pitää yrittää pelastaa. Etenkin, jos syyt sen rapistumiselle ovat niinkin hölmöt kuin alemmuuskompleksit. Ratkaisuna näkisin esimerkiksi seuraavanlaisen mallin: Sen sijaan, että toisen negaatiot näkyvät käytöksessä kasvavasti niin pitkään, että minä joudun kysymään, olenko tehnyt jotain väärin, olisi voitu vaan tulla sanomaan: "Ida hei, mä haluaisin jutella yhdestä asiasta. Tää on vähän naurettavaakin, mutta musta tuntuu, etten millään pääse esille, kun sä olet niin voimakas persoona." Asiasta olisi voitu puhua heti alkuunsa. Asian ei pitäisi mennä niin, että minua loukataan, kunnes alan pistää vastaan, minkä jälkeen pyydän anteeksi, että pistin vastaan - mutta minulta ei pyydetä anteeksi sitä, että en saa olla, kuka olen. Myöskään se ei toimi, että anteeksipyyntö ei johda mihinkään. "Olet paska, Ida. Anteeksi. Olet paska, Ida. Anteeksi. Olet paska, Ida. Anteeksi. Olet paska, Ida. Anteeksi. Btw, olet paska ja kerron sen kaikille muillekin." Jos ymmärtää toimivansa tyhmästi, mutta silti jatkaa tyhmäilyään, mitä siihen voi enää sanoa? 

Tarve huomiolle on melko mielenkiintoisesti negatiiviseksi leimattu muutenkin. Toki huomionkipeys voi olla huonokin asia, mutta let's face it. Jokainen haluaa olla jollakin tavalla huomattu. Jos jollakulla on pulma siitä, että minä olen liikaa esillä, eikö se ole pois muilta vain siten, etteivät he pääse itse olemaan tarpeeksi esillä? Ehkäpä koko asia onkin toisin päin. Loppupeleissä juuri ne kateelliset ihmiset ovat niitä, joilla on itsellään tarve olla huomion keskipisteenä. Ja kun se ei onnistu, he kokevat itsensä riittämättömäksi ja säröytyneen egonsa puolustukseksi etsivät syntipukin siitä, jolla on jotakin, mitä heillä ei ole. Tässä tapauksessa huomiota. Näin he pistävät vahingon kiertämään ja siirtävät oman huonon itsetuntonsa toiseen ihmiseen, leimaten tämän kusipääksi.

Olenko ollut itse joskus kateellinen? Totta kai! Silloin sanon asiasta tai vaihtoehtoisesti muistutan itseäni siitä, että minä olen taas hyvä omissa jutuissani. Näin käännän kateuden onnellisuudeksi toisen puolesta. Viimeksi olin oikeasti kateellinen, kun ystäväni sai upean ison omistusasunnon, jossa tulee olemaan 100 neliömetriä tilaa hänen linnuillensa. "Mäkin haluun!" Siitä olin kateellinen niin, että rintaan oikein pisti hetken! Se oli melkein huvittavaa ja naureskelinkin itse, että jaha, tältä se siis voisi tuntua. Elin kuten saarnaan ja totesin ystävälleni, että hei, olen muuten ihan järjettömän kateellinen sinulle tästä asiasta, mutta samalla olen todella onnellinen puolestasi ja annan kaiken tukeni, jotta unelmasi toteutuisi. Samaan tapaan tietenkin minua kirpaisi, etten ennakko-odotuksista huolimatta voittanut Miss MTR-kisaa, mutta samalla olin äärimmäisen onnellinen voittajan puolesta, sillä hän oli paikkansa ansainnut ja aivan mielettömän lahjakas ja ihana tyttö! Näin toivoisin muidenkin toimivan minua kohtaan. Onneksi on muutamia ihmisiä, joiden kanssa asia on hoidettu juuri näin. Kriisit ovat loppuneet siihen. :) Pieni ajoittainen kateus tuntuu olevan aika tavallista tyttöjen kesken ja osa elämää, kunhan asiat aina selvitetään.

Minua itse asiassa pelotti jopa perustaa tämä blogi, koska pelkäsin saavani kuulla taas selänä takana käytyä siitä, miten minun on oltava esillä tai että olisin itseäni täynnä. Mutta entä sitten? Voivathan he perustaa oman bloginsa - se pitää vaan uskaltaa tehdä. :) Jos ei uskalla, minä autan ja tsemppaan kyllä mielelläni! Ystävät tukevat toisiaan - ja toisiinsa.

Nyt olen todella väsynyt teeskentelemään mitään muuta kuin mitä olen tai himmentämään enää itseäni. Ei enää. Loppu. Minä haluan olla oma itseni. Tästä lähtien minä saan nostaa kulmiani, ilmehtiä, huitoa käsilläni, nauraa kovaa, johtaa keskusteluja, meikata täysin oman maun mukaan, myöntää olevani hyvä jossakin, tehdä mallikuvauksia, pitää luentoja ja olla vaikka se koko baarin säkenöivin ja iloisin tyttö. Kaikki tuo on mukavaa ja sosiaalista puuhaa minulle ja on jotenkin ihan hirveää tajuta, että on jättänyt niin paljon itsestään näkymättömiin - vain koska on halunnut, ettei kukaan ympärillä koe sitä överiksi tai katso nenänvartta pitkin. Etenkin, kun niin tapahtuu kuitenkin. Pohjimmaista persoonaansa on todella vaikea muuttaa. Todellisuudessa kaikki tällainen kätkeytyminen on minulle valheessa elämistä. Jos olen seurassa hiljainen, teeskentelen tyhmää, enkä hersy valovoimaisuutta, SILLOIN minä vedän sitä showta, tai sitten olen vain kuolemanväsynyt. Kaikki eivät eloisuudestani ehkä pidä, vaikkeivät niin kateellisia olisikaan. Mutta kaikkia ei voi miellyttää ja oletankin, että jos ei pidä puheliaisuudesta ja sosiaalisuudesta, ei varmastikaan hakeudu ystäväkseni.

Vielä yksi tärkeä oppi, jonka olen nyt omaksunut. Negatiivisten ihmisten sanomiset korostuvat helposti. Erityisen kateellisia naiskaiffareita on elämässäni ollut yhden käden sormien verran ja vain heidän sanomistensa perusteella olen muun muassa leimannut itseni vaikeaksi ihmiseksi. What? Entäpä ne sadat muut ystäväni ja tuttavani, jotka sanovat, että olen hyvä ystävä ja maailman helpoin ihminen, jonka kanssa tulla toimeen? Kumpaa kannattaa kuunnella? Muutamaa kateellista vaiko satoja positiivisia ihmisiä? Puolitutut baarien kulmakyräilijätypykät ovat asia erikseen. Mutta ystävien pitäisi tuntea minut, eikä toimia kuin ne elokuvien cheerleader-ryhmät. Itsetutkiskelu on aina hyvästä ja jokaisen on osattava katsoa peiliin. Mutta tässä tapauksessa veikkaan, että kuva itsestäni huonona ja varjostavana ystävänä taitaa olla muutaman happamia pihlajanmarjoja syöneen ketun maalaama. Surullista, että jokaista tällaista kettua olen rakastanut ystävänä koko sydämestäni. En vaan voi enää musertaa itseäni muiden takia. Elämäni jäisi elämättä. Kateellisia tulee olemaan aina ja se on vain asia, joka minun täytyy yrittää hyväksyä ja jättää huomiotta.

Toiset haluavat ystäväkseen hiljaisia ja ehkä hieman vähäeleisempiä ihmisiä ja se on täysin okei. Kaikista ei tarvitsekaan tykätä. Meitä on hirveästi erilaisia ja meillä on ihmisten suhteen ihan erilaisia tarpeita. Ennen kaikkea minulle on ollut tärkeää hiljalleen oppia se, ettei kaikkien tarvitse pitää minusta. Joskus raskaiden ihmisten suhteen on pakko luovuttaa ja ymmärtää, että heillä on jokin asia kehityskaaressaan kesken, kuten meillä kaikilla. Mutta tämän keskeneräisyyden vuoksi maailmamme eivät voi vielä kohdata. Minulla on oikeus olla sitä mitä tahdon. Tämän kaiken havaitseminen on ollut mielettömän vapauttavaa ja ihanaa. Kerroin ystävälleni ajatuksistani ja pudonneen taakan jättämä keveys toi kyyneleet silmiini. Niin mielettömän onnellinen olin.

Moi. Olen Ida, mallinimeltäni Shadow Self: Elehdin voimakkaasti, kiinnitän tahtomattanikin paljon huomiota itseeni, pukeudun vähän härösti, olen nätti, tykkään kaikenlaisesta epäkorrektistakin, rakastan tanssimista ja laulamista sekä ylipäänsä itseilmaisua keholla. Olen hyvä esiintymään ja puhumaan, katson syvälle silmiin, olen luontaisen flirtti, olen monissa asioissa lahjakas sitä häpeämättä, vedän ihmisiä puoleeni, teen helposti uusia tuttuja, minussa on johtajan "oikean käden" piirteitä, analysoin paljon, sanon asiat suoraan mutta rakentavasti, olen melko sosiaalinen ihminen - ja tykkään jokaisesta edellä mainitusta piirteestä itsessäni. :) Olen joskus vähän överi tai kuten ihana luokkalaiseni totesi, "häröbeibi".

...Ja ystäväni rakastavat minua juuri tällaisena överinä esiintyvänä pälättäjänä! 

Emilie Autumn - Thank God I'm Pretty

"Thank God I'm pretty
The occasional free drink I never asked for
The occasional admission to a seedy little bar
Invitation to a stranger's car
I'm blessed
With the ability to rend a grown man tongue-tied
Which only means that when it's dark outside
I have to run and hide can't look behind me
Thank God I'm pretty

Thank God I'm pretty
Every skill I ever have will be in question
Every ill that I must suffer merely brought on by myself
Though the cops would come for someone else
I'm blessed
I'm truly privilaged to look this good without clothes on
Which only means that when I sing you're jerking off
And when I'm gone you won't remember
Thank God I'm pretty

Thank you God
Oh, lord
Thank you God
Oh, oh and when a gaggle of faces appears around me
It's lucky I hate to be taken seriously
I think my ego would fall right through the cracks in the floor
If I couldn't count on men to slap my ass anymore
I know my destiny's such, that I'm all stocking and curl
So everybody thinks that I'm a fucking suicide girl.
Thank you God
For the occasional champagne I never asked for
The occasional admission to a seedy little bar
Invitation to a stranger's car
I'm blessed
With the ability to rend a grown man tongue-tied
Which only means that when it's dark outside
I have to run and hide can't look behind me
Thank God I'm pretty

Thank God
Thank God
Thank you
Thank you
Thank you God! "